27.11.2019
Hidasta, hidasta, hidasta. Marraskuu kutsuu meitä vielä hetken sisäänpäin, pimeä kääriytyy ympärille ja saa kaipaamaan kesän lämpöä ja aurinkoa. Tuntuu, ettei jaksa oikein mitään ja tekisi mieli vain nukkua. Tulisi edes joulu. Sen jälkeen ollaan jo lähempänä valoisampia päiviä. Lisäksi huomion voi siirtää joulupuuhiin ja unohtaa edes vähän harmauden esiin tuomaa pysähtyneisyyttä.
Tämä kuukausi on ollut poikkeuksellisen raskas ja kaiken lisäksi se tuntuu yllättävän pitkältä. Olen kaivanut esiin adaptogeenit, eteeriset öljyt, ja kaiken mahdollisen. Lisännyt liikuntaa, vähentänyt töitä, nukkunut enemmän ja ollut läheisten kanssa. Olen laskeutunut perusasioiden äärelle. Muistanut jälleen miten yksinkertainen on kaunista ja kuinka riittää, että hoitaa vain perusjutut. Muistuttanut itseäni siitä, että tämä on vain yksi jakso ja se menee pian ohi. Kesää ja aurinkoa rakastavalle mielelleni olen tarjonnut tasaisesti vaihtoehtoa olla jatkossa jossain läpimässä tämän synkimmän vaiheen vuodestamme. Ehkä jo ensi syksynä, sanon selaten ajoittain eri matkavaihtoehtoja netistä. Äkkilähtöjäkin olen kurkistanut pari kertaa.
Entä jos lakkaisin väistämästä tätä pysähtymistä vaalivaa aikaa? Antaisin sen todella tuntua, että nyt on hetki kääntyä totaalisesti sisäänpäin. Laskeutuessani meditaatioon tunnen kuinka nautin sisimpäni seurasta. Ei ole mitään mikä vaatisi huomiotani. On aikaa kuunnella mitä todella kaipaan. Hiljaisuus tuntuu levolliselta ja huomaan miten touhuissani sivutan pieniä yksityiskohtia. Kohtia, jotka tuntuvat tästä tilasta käsin merkityksellisiltä. Havaitsen miten paljon koen onnen tunteita, kun minulla on aikaa ja tilaa kokea elämässäni olevia asioita.
Saan ystävältä kirjoja. Hän on päättänyt luopua osasta kirjojaan ja valinnut minulle sieltä monta kassillista kirjoja. Tunnustelen jokaista niistä yksitellen, antaen huomioni levätä jokaisessa painoksista erikseen. Aistin kirjan energiaa, sitä mitä se kertoo minulle ilman, että luen sanoja sivuilta. Tunnustelen sitä miten kiitollinen olen lahjasta. Euforinen tunne valtaa minut kokonaan ja tunnen kuinka henkilökohtaiselta lahja minulle tuntuu. Ystäväni on valinnut nämä kirjat minulle. Oli hänen prosessinsa niiden kanssa mennyt miten hyvänsä, niin voin iloita siitä, että kokemuksessani kirjat saapuivat luokseni jonkun toisen ajateltua minua. Koen kirjat ystävinä. Olen aina kokenut. Ystävältä saadut kirjat tuntuvat sillä hetkellä sisältävän jonkun lisämerkityksen. Kirjan kanssa vietän hetken kahdestaan. Joskus toki luen jostain kirjasta ääneen toiselle ihmisellekin. Luen nähdäkseni jotain selkeämmin tai kokeakseni jotain syvemmin. Siinä on aina jotain minulle intiimiä. Olen rakastanut sanoja lapsesta saakka. Maistellut niitä, tutkinut niitä sydämessäni ja antanut niiden täyttää minua. Pysähtyessäni tämän äärelle tunnen kuinka onnellinen olen.
Useimmiten jokin ulkopuolellamme vaatii huomiotamme. Olemme tottuneet lähes kaiken aikaa huomioimaan montaa asiaa, tekemään montaa asiaa ja olemaan tehokkaita. Suoritamme suurinta osaa elämämme osa-alueista antamatta itsemme todella tuntea, nähdä ja kokea. Pysähtymättä jättäminen saa todella tärkeät asiat tuntumaan merkityksettömiltä tai vähäpätöisiltä. Se ruokkii johonkin pyrkimistä sen sijaan, että antaisi itsensä laskeutua siihen mitä on.
Luultavasti jokainen on kuullut puhuttavan tietoisesta läsnäolosta. Suorituskeskeiselle mielellemme se on jotain, jonka voi hoitaa päiväjärjestyksestä meditaatiolla, joogalla tai havainnoimalla hetken itseään. Sen jälkeen siirrymme takaisin tutuksi käyneeseen olotilaamme, jossa suoritamme elämäämme. Useimmat meistä etsivät ulkoisista tekijöistä energiaa jatkaa tällä tavalla elämistä. Marraskuu ei tarjoa niitä. Se kutsuu hidastamaan, pysähtymään itsensä äärelle. Marraskuun lahja voi olla, että se pyytää katsomaan kaiken sen, mitä olet piilottanut pöytälaatikkoon pölyyntymään. Vasta hidastaessaan riittävästi voi alkaa nähdä sen mistä käsin toimii. Onko oma toiminta edes sitä, mitä pohjimmiltaan elämältään toivoisi. Hidastaessaan voi nähdä myös sen mikä on hyvin. Entä, jos elämässä onkin kaikki se, mikä täyttää ja saa pakahtumaan onnesta, mutta suorittaessaan elämää sitä ei vaan huomaa. Ehkä tietää, mutta ei todella tunne onnea. On hyvin eri asia antautua tuntemaan elämää.
Entäpä jos antaisimme itsemme rauhassa laskeutua hiljaisempaan tilaan. Kuulostelisimme mitä kehomme kaipaa juuri nyt. Täyttäisimme itseämme ensi sijaisesti sydämen ravinnolla, meditaatiolla, laululla, luonnossa liikkumisella ja asioilla jotka saavat meidät tuntemaan onnea. Pysähtyisimme läsnäolevasti toistemme äärelle vain tunnustellaksemme mitä meissä juuri nyt tapahtuu. Emme ottaisikaan aikaa itsellemme harrastuksiin, vaan antaisimme itsemme sille ajalle mitä meillä on. Antaisimme arvon sille elämälle, mikä meillä on, pysähtymällä tuntemaan. Hidastamalla niin paljon, että voimme todella tuntea miltä tämä elämä ja sen marraskuiset vivahteet meissä tuntuvat. Pimeys kutsuu meitä rakastamaan itseämme niin paljon, että lakkaamme havainnoimasta ulkopuolellamme tapahtuvia asioita ja alamme nähdä sen, mitä sisimmässämme on. Sisäinen kaipauksemme olla syvemmin kontaktissa itseemme, voi antaa tälle kuukaudelle selviytymisen sijaan ihan uuden merkityksen.
Pimeydessä näemme itsestämme niitäkin puolia joita koitamme työntää pois. Uskomme, että kukaan ei voi rakastaa niitä osia meissä. Lopulta se mikä meitä uuvuttaa on sen kaiken piilottaminen, mitä emme voi hyväksyä itse itsessämme. Tässä ajassa piilottaminen käy jo ihan työstä. Lopulta ainut mikä estää meitä vapautumasta on mielemme vankila, joka uskottelee ikäviä asioita ja pitää erillään elämästä. Voimme muuttaa mieltämme ja sen toimintaa. Se vaatii monesti treenaamista niin kuin minkä tahansa uuden oppiminen. Sen sijaan, että työntäisimme pois meissä mitään, voimme alkaa vähitellen rakastaa meissä kaikkea. Antaa toistenkin rakastaa, kun uskallamme alkaa näyttää sen inhimillisyyden mitä meissä kaikissa on. Se vasta parantavaa onkin.