Mitä se tarkoittaa, että annan itseni itselleni, toiselle tai elämälle? Usein kuulemme puhuttavan, että anna itsesi sellaisena kuin olet. Oman kokemukseni mukaan se on suurelle osalle meistä täysi mysteeri. Kuka minä olen? Millainen minä olen? Miten voisin antaa itseni sellaisena kuin olen, jos en tiedä millainen olen? Meillä on jokin mielikuva itsestämme ja uskomme olevamme kuvan kaltaisia. Hyvin alkuvaiheessa omaa sisäistä työskentelyäni putosin paikkaan, jossa tunsin, etten todellakaan tiedä kuka olen. Kuva siitä mitä olin luullut olevani, hajosi nopeammin kuin olin osannut varautua. Pelkäsin poistua kotoani, koska en tiennyt kuka olen. En tiennyt mistä pidän ja mikä osa kuvittelemaani minuutta oli totta ja mikä vain luomus. On vaikea osata kuvailla tuota tunnetta, mutta se tuntuu eräällä lailla siltä kuin menettäisi järkensä. Osittain se on myös totta. Meidän mielemme haluaa pitää luomastaan illuusiosta kiinni viimeiseen asti ja voidaksemme nähdä sen läpi, on meidän myös menetettävä järkemme. Hulluksi tuleminen on myös monelta osalta väärinymmärretty yhteiskunnassamme ja pelko mikä siihen liittyy on myös voimakkaasti kontrollin menettämisen pelkoa. Entä, jos mikään ei ole täällä käsissäni, enkä edes ole se kuka olen luullut olevani? Minä ajattelen, että siitä on hyvä aloittaa. En ota kantaa kenenkään diagnooseihin tai lääketieteelliseen tapaan katsoa asiaa. Jaan omasta kokemuksestani ja siitä, mitä olen kuullut itseäni kokeneemmilta.

Voidakseni olla yhteydessä itseeni, on minun alettava nähdä luomukseni läpi. Olen lapsuudestani saakka luonut kuvaa siitä, millainen olen. Tämä kuva on muodostunut muunmuuassa siitä, miten ympäristö on reagoinut minuun ja miten minä olen reagoinut siihen. Olen alkanut tämän perusteella kontrolloida itseäni suhteessa toisiin ihmisiin ja elämään. Seuratessamme pieniä lapsia näemme, ettei heidän olemuksessaan ole kontrollointia. He elävät leikkien ja kokien maailmaa niin, että jokainen hetki on uusi. Kukkuu-leikki lienee hyvä esimerkki tästä. Jokaisen ”kukkuun” kohdalla lapsi yllättyy ja riemastuu aina uudelleen. Siellä ei ole paikalla ketään, kuka sanoisi, että älä jaksa, tämä on niin nähty juttu. Miltä elämä näyttäisikään, jos voisimme säilyttää lapsen kyvyn innostua ja ilahtua aina uudelleen?

Usein kadotamme osan spontaaniuttamme, iloa ja leikkisyyttämme, koska näemme miten ympäristö reagoi siihen. Sain vastikään itse tutkia sitä, miten reagoin ympäristön palautteeseen spontaaniudestani. Halusin yllättää perheeni laatikollisella mansikoita. Puolisoni koki tämän tuovan lisää työtä hänen tehtäväkseen. Hänen kokemukseensa vaikutti tieto siitä, etten voisi perata mansikoita itse, oltuani juuri jäsenkorjattavana, ja hoidon jälkeen on tärkeää lepäillä.  Olin ajatellut, että jokainen saa syödä mansikoita mielensä mukaan ja hän ajatteli työtä mikä syntyy, kun hän siivoaa ja pakastaa mansikat. Monta päivää tuntui kireys ja ärtymys ympärilläni ja lopulta muutaman päivän jälkeen selvisi toisen harmistus siitä. Ilo, mitä tunsin yllätyksestä, näyttäytyi toiselle tarpeena puhdistaa kaikki mansikat ja pakastaa niitä, etteivät ne pilaantuisi. Muutaman rasian toki ajattelin, että voisi pakastaa, mutta tarkoitus oli syödä niitä ihan siitä ilosta, että kesä on ne kypsyttänyt. Kummankaan kokemuksessa mansikoista ei ollut mitään väärää. Toinen sai ajattelemansa lisätyön niistä ja itse nukuin päiväunia autuaan tietämättömänä hänen mansikoiden siivouspuuhistaan. Ärtymys, mitä hän kantoi monta päivää, tuntui minusta pienen hetken verran kohtuuttomalta. Näin kuitenkin hyvin nopeasti lapsuudesta toistuvan kaavan. Tämä kaikki oli oikein malliesimerkki lapsuudesta, missä monesti koin spontaanit tekoni ympäristölle raskaina. Minulla oli verrattain tiukka kasvatus ja pikkuhiljaa innostus tutkia, yllättyä ja yllättää väheni. Nyt voin jo valita annanko jonkun toisen tunteen rajoittaa tapaani elää täällä. Minun ei tarvitse enää miellyttää vanhempiani olemalla vaikkapa järkevä. Voin tehdä asioita vain siksi, että nautin niistä ja ne tuottavat iloa. Minun ei tarvitse harmistua siitä, että joku toinen ei koe iloa samoista asioista. Se ei poista sitä, että nautin ja iloitsen niistä itse.

Mansikoiden mukanaan tuoman tilanteen vuoksi tunnustelin, kuinka on jollain tavalla niin helppoa mennä mukaan siihen, että luon etäisyyttä toiseen, koska hän on ärtynyt ja kireä. Toisen sanoittamattomat tunteet tuntuvat energisoituessaan minusta puukon iskuilta kehossa. Erillisyyden sijaan voin jakaa ja antaa itseni täysin rennosti ja rakastavasti heti, kun olen täysin rehellinen siitä, mitä minussa tapahtuu. Kertoessani tunteistani niin, että suojaan samalla itseäni, ei sanomani välity toiselle. Tuntiessani syyllisyyttä, joka on lapsuuden kokemukseni siitä, että ympäristöni näytti rasittuvan, rakkaus ei ole paikalla. Silloin, kun uskallan sanoa täydestä avoimuudesta sen mitä tunnen ja koen, se tuo paikalle myös rakkauden sitä kaikkea kohtaan mitä on. Ero on valtava. Voimme puhua toisillemme loputtomiin niin, että toinen kokee vain torjuntaa. Hänen tunteensa ja kokemansa on silloin täysin todellisia. Niin kauan, kun suojaamme itseämme torjumalla elämää, välittyy se myös ympäristöllemme niin. Avautuessani elämälle, itselleni ja toiselle, en koe häpeää tai syyllisyyttä siitä mitä tunnen tai koen. Se on lahja juuri sellaisena kuin se on.

Sain tänään kuulla, lempeästi kylläkin, että olen aivan tärähtänyt. Haluaisin viettää pitkää viikonloppua ystävien kanssa Saariselällä. Sinne on meiltä päin matkaa. Arviolta noin yhdeksän tuntia. Toinen ei näe siinä mitään järkeä. Minun ei tarvitse nähdä siinä järkeä. En ole koskaan ollut siellä ja olisi kiva käydä. Totta puhuen haluaisin elää sen. Hengittää ilmaa siellä ja antaa itseni tuntea miltä siellä tuntuu. Haluaisin jakaa kokemuksen sellaisten ihmisten kanssa, joista välitän, mutta voin hyvin mennä sinne itsekin. Kokemukseni ei ole riippuvainen siitä lähteekö sinne muita, mutta se on varmasti erilainen riippuen siitä olenko siellä yksin vai yhdessä toisten kanssa. Voisi luulla, että sillä ei olisi järjen kanssa mitään tekemistä. Kuitenkin se, että annan itselleni luvan elää elämääni kuunnellen mitä kaipaan kokea, on myös järkevää. Sillä on valtava vaikutus siihen kuinka onnelliseksi koen itseni. Valtava vaikutus siihen miten mielekkääksi koen elämäni ja kuinka näen itseni sekä toiset.

Rajoittaessani leikkisyyttä ja spontaaniutta itsessäni, en itseasiassa anna itseäni tai itsestäni juuri mitään. Puhuin rakkaan ystäväni kanssa puhelimessa ja tunnustelin puhelun jälkeen sitä, miten toisen ihmisen kanssa puhuminen ja jakaminen välittyy kehollisena silloin, kun paikalla on avoimuutta ja läsnäoloa. Tunsin puhelun jälkeen oloni onnelliseksi, mutta ennen kaikkea rakastetuksi niin, että se tuntui ympäröivän kehoani kauttaaltaan. Toisissa hetkissä jonkun sanomana suuretkaan asiat eivät tunnu miltään. Silloin, kun  paikalla ei ole avoimuutta ja olemuksessamme on suojausta ja torjuntaa, jää tunne välittymättä kehoon saakka. Olen kuullut minulle sanottavan, että minua rakastetaan, mutta tunne ei ole välittynyt millään tavalla. Antaessamme itsemme sellaisena kuin olemme, tuntuu tunne kehossa välimatkastakin huolimatta. Luomme erillisyyden itse rajoittamalla omaa olemustamme. Niin kauan, kun koen etten voi vapaasti olla, leikkiä ja nauttia, en anna itseäni elämälle. Rajoittaminen on syntynyt siitä, että uskon olemisessani olevan jotain väärää. Suosittelen viettämään aikaa ihmisten kanssa jotka tekevät asioita siksi, että se on heistä hauskaa ja he nauttivat siitä. Sellaisten kanssa, jotka ovat menettäneet järkensä sellaisena kuin me haluamme järkevän ihmisen nähdä. Hulluus on paljon terveempää kuin näemmekään.

Miten elämä ja rakkaus kauttani elääkään, koen sen läsnäolosta halua heittäytyä mukaan leikkiin enemmän kuin pitkään aikaan. Mukaan liittyvät uskoakseni aina ne jotka ovat valmiita. Oma leikkisyyteni ei kuitenkaan ole riippuvaista enää siitä kuinka joku toinen sen kokee. Hulluuteen on varmasti vielä matkaa, mutta toivon olevani jo monen askeleen verran kauempana järkevyydestä.