11.6.2019

Tunnustelin jo joitakin aikoja sitten omaa tapaani toimia suhteessa toisiin ihmisiin, elämään ja itseeni. Sitä miten vaikea on pitää omista rajoistaan huolta. Kukaan ei pyytänyt minua ylittämään niitä ja vaatinut, että tekisin jotain mikä ei tee minulle hyvää. Silti koin, että se oli velvollisuuteni. Antaa aina parasta, olla hereillä ja läsnä. Ottaa toiset huomioon, olla kypsä valinnoissani ja tietoinen valintojeni vaikutuksista. Läheinen ihminen kertoi silloin tunteneensa välillämme jotain vaikeaa ja raskasta. Tiesin heti mistä hän puhui ja tunnustin auliisti sen johtuvan minusta. Olin puristanut itseäni jälleen muottiin johon kovasti halusin mahtua, mutta joka ei vastannut todellisuuttani. Silloin tuntui siltä kuin olisin pyörittänyt samaa palikkalaatikkoa loputtomiin käsissäni ja koittanut kaksi vuotiaan tarmolla tunkea neliön mallista palikkaa pyöreästä kolosta sisään. Jospa se kuitenkin mahtuisi, jos oikein kovasti sullon. Ero oli siinä, että aikuisena ihmisena havaintokykyni olisi luullut riittävän siihen, että ainut keino saada pala mahtumaan kolosta on se, että osa palasta menee rikki. Hyvin nopeasti voidaan siis havaita, että toiveeni kanssa paikalla ei ollut aikuinen, vaan hyvin lapsenkaltainen paikka. Voi kunpa voisin täyttää nämä toisten odotukset saadakseni rakkautta. Siinä puristavuudessa oli jotain hyvin raskasta ja vaikeaa.

Olen lukenut tolteekki-intiaanien ikivanhaa viisautta rakastamisen taidosta. Kirja on ollut syvälle uppoava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Rakasta toista sellaisena kuin hän on. Ellet voi rakastaa häntä sellaisena kuin hän on, niin päästä irti. Joku muu kyllä rakastaa häntä juuri sellaisena kuin hän on. Kirjassa verrataan suhdetta isännän ja koiran väliseen suhteeseen. Koira ei odota isännältään mitään. Hän vain rakastaa isäntäänsä. Juuri sellaista rakkauden tulisi olla. Koira ei halua muuttaa isäntäänsä, ei aseta ehtoja tai vaatimuksia suhteelle. On joka kerta iloinen nähdessään isäntänsä ja osoittaa riemunsa vilpittömästi. Kirja sai minut miettimään suhdetta ennenkaikkea itseeni. Voisinko rakastaa itseäni niin, että en odottaisi, vaatisi ja rajaisi rakkauttani. Avaisin palikkalaatikon kannen ja tadaa, kaikki muodot ja värit mahtuisivat laatikkoon, välittämättä kannen koloista. Jokin minussa piti tätä aiemmin huijaamisena. Jokin vakava ja vaativa kohta. Siinä ei tuntunut olevan sijaa rakkaudelle tai aidolle ilolle. Läheiseni kaipasi kivaa ja rentoa kohtaamista. Kiva ja rento eivät mahdu siihen samaan paikkaan, joka yrittää voimalla puskea itseään johonkin muottiin. Hän ei kaivannut minua muottiin pakattuna. Hän kaipasi, että lakkaisin puristamasta ja pakottamasta itseäni johonkin koloon, joka ei ole minua varten. Koen, että hän rakastaa minua tolteekki-intiaanien viisaudella. Sellaisen ihmisen lähellä on hyvä olla. Itseni kanssa olen jokaisena hetkenä. Ei tarvitse olla salapoliisi arvatakseen, miten siinä olisi hyvä olla.

Opettajani, ystäväni, rakas ihminen, kirjoitti siitä, että kun sydämemme avautuu kerran rakastamaan, ei tuo rakkaus koskaan katoa. Ainoa keino on sulkea osa itseään pois. Kirjoituksessa kysyttiin ketä en anna itseni rakastaa, vaikka rakastankin. Tunnustelin tätä ja havaitsin, että suljen itseäni, että en rakastaisi joitakin ihmisiä. Rajoittaakseni rakkautta, suljin ja rajoitin itseäni. Tästä paikasta en voi olla täysin läsnä ja paikalla, enkä kovin rakastava. Tästä paikasta minun on vaikea rakastaa itseäni, koska olen sulkenut osan itseäni pois. Lopulta kyse on samasta asiasta, en salli itseni rakastaa kuin rajoitetusti ja tunnen kuinka koko olemukseni alkaa tuntua rajoitetulta. Lopulta lakkaan olemasta paikalla itsessäni, koska koitan välttää ahtautta ja kireyttä olemuksessani ja kehossani.

Ellen salli itseni rakastaa koko sydämelläni, en koe olevani rakkauden arvoinen. Tämä on yhtälailla toisinpäin, ellen koe olevani arvokas, en voi myöskään rakastaa. Olen vain jotain, joka tuntuu vajaalta ja ahtaalta. Jokaisena hetkenä, kun yritän kontrolloida jotain minussa, ajaudun kauemmaksi todellisesta rakkaudesta. Jokaisena hetkenä, kun yritän määrittää mitä olen tai en ole, ajaudun kauemmaksi todellisesta luonnostani. Olen käyttänyt paljon aikaa sisäiseen työskentelyyn saadakseni selville kuka todella olen. Olen uskonut oppivani tuntemaan itseni sitä kautta. Kaikki se on kyllä herättänyt näkemään minussa olevia rakenteita, malleja joilla selviän. Vuosien itseni kanssa työskentelyn jälkeen havahduin siihen, että jospa nyt olisi aika vain olla itseni kanssa. Lopulta annoin luvan itselleni rakastaa riippumatta siitä mitä kukaan muu tuntisi tai ajattelisi siitä. Rakastaa itseäni niin paljon, että minun ei tarvitse viedä itseäni mihinkään voidakseni olla itseni kanssa. Ilman kaikkea sitä työskentelyä ei olisi näin. Päässäni jauhaisi tuhat asiaa ja kaaos ympärilläni sekoittaisi pasmat. Siksi olen kiitollinen jokaiselle opettajalleni ja itselleni työstä jota olen tehnyt. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut oppia epätäydellisyyden kauneuden ja sen täydellisyyden. Olen saanut oppia myös sen ettei kukaan toinen ihminen ole tie itseni luokse, niin kuin opettajani kirjoitti minulle. Ei hän, ei rakkauteni kohteet tai kukaan muukaan. Antaessani itseni olla, tuntien ettei minun tarvitse olla missään muualla, olen löytänyt sen mitä lähdin etsimään. Siihen vähitellen rentoutuminen saa hymyn kareilemaan suupielissäni. Ajatuksistani nousee sanat; onneksi on kesä.